Valkoinen tulee

Matka harmaaseen aamuun vie kaupungin vyötäröä myöten. Riisuneet puut näyttävät surullisilta ja paljailta kuin vääryydellä kaupatut naiset. Jokin toinen päivä näen niissä muuta, uusiutuvaa elämää kätkevän uhkeiden tornien metsän.

Keskuspuiston laidalla kaupunkimetsuripari siivoaa risukkoa. Alijäähtyneiden pisaroiden neulat muuttuvat Mäkelänrinteen kohdalla kiinteiksi. Talven ensimmäinen kouranojennus saavuttaa minut, valkoinen sulaa vauhdissa kasvoille.

Metsä haisee vieläkin leikkimökin aluselta.

Hylky

minua ei tiedetä, kukaan ei kaipaa, ei
tiedä missä olen eikä minua edes
etsitä, eivätkä laitteet kilise, oveen
koputeta, ja jossain katuja
valuu kuolevia sieluja, miljoonia
sateen silaamia pieniä elämiä, ja tämä
paikka jossa olen, on paikka jossa ei
käydä eikä siitä puhuta, ja minulla
ei ole nimeä, ei tunnusta, ei osoitetta, ja
siinä sijallani minä makaan, tiheänä
keränä enkä vieläkään tiedä, onko maailma
hylännyt minut vai minä sen, ja ajan
massat painuvat ylleni, lämmin hiljaisuus
laskee pohjaan, jäseniäni verhoaa pian
pehmeä levä, kaikki kaikkoaa jonnekin
ulkopuolelle, ja olen hiljaa niinkuin
aina, kuuntelen pimeää sisälläni, ja mietin
onko minua, jos kukaan ei tiedä
että olen

**********

Väsyttää. Myrskyää. Torstaikin meni jo.

Märkiä mitallisia

Minä kasvoni syksystä vaalenneet
suljen hetkeksi sadetta vasten.
Sinä ilmeeni ylitse virtaa teet,
vesi, leikkimä taivaanlasten.
Illan pimeyttä valojen kiilat soi,
katu hohtaa kuin kaupungin rinta -
kotiin kurotan, silmissä pisaroi,
mieli hamuaa kaukaisinta.

Olen valvonut vuoteessa kuunnellen,
kuinka unelmat suistuvat rapaan.
Luullut kiertyvän vaaran ja vaikeuden
minuun, itseeni, maailmannapaan.
Enkä elämää huomannut töiltäni,
uskoin: viisautta väistellä voisin -
nyt en vaadikaan vastausta öiltäni,
sillä hetkessä kaikki on toisin.

Aberfan

Löysin jostakin nämä kuvat neljänkymmenen vuoden takaa. Nyt mieleni on musta kuin hiili, loppumattoman pimeyden polttama reikä.

Suututtaa. Kuinka helvettiä kuvataan ensin riipaisevasti ja annetaan sen sitten kuortua elämän jatkumisen sokerilla. Ja järkyttävän hienoilla kuvilla menetyksestä ja vuorelta valuvasta kauhusta tuotetaan verkkomönkijälle öinen esteettinen katharsis.

Viikonloppu

Sateen sormet kuuraavat hartioita kun ajan kotiin kolmosen kiskoja myöten. Yö hönkii lupauksia talvesta, joku kertoo jo nähneensä taivaan laskevan räntää.

Kaikki on kuin ennenkin: nousuhumalan sileäksi kampaamat huonoryhtiset soittajapojat, kirjavat muovikalat tanssimassa kuplia Kultapalmun leikkiakvaariossa, vaskoolikello ja raksuja kanta-asiakkaan märälle koiralle tarjoileva baarimikko kaukana kotoa. Oluen hohtavat keilat, tulipesien pedonsilmät pimeässä.

Lumepunaviini kaadetaan isoon tuoppiin ja se on monin verroin pahempaa kuin kuolema.

Rakkautta ja Substral

Minä unohdin hetkeksi viikkojen vyön,
ja päivistä lukua pitää -
nyt huomaan: on kylväjä hoitanut työn
ja, helvetti soikoon: se itää.


**********

Viimeinen maltillinen suojakänni armon vuonna 2006 - niin toivon - laskeutui ylleni menneellä viikolla. Alan nyt harjoitella seesteistä olemista ja tajunnanvirran patoamista sanoiksi kirkkain silmin.

Uninen takapenkillä

Tosikko on kirjoittanut matkanteon tenhosta. Se toi mieleeni muistojäljen, jollainen lienee kaikilla lapsena tien päällä olleilla:

Nukut pitkää matkaa. Syyspimeä sunnuntai-ilta kenties. Auto on turvallinen, lämmin kotelo joka liukuu mustuuden halki, pitkien hohteessa pikitie syöttää keskiviivaa kohti. Useimmiten isä ajaa. Kojelaudan valohämy, raukea hiljaisuus: takapenkki unessa. Havahdut vilkun naksutukseen. Vauhti vaimenee. Ulos katsomatta tiedät, että ollaan kotona.

Joskus en saa unta ja ajattelen tuota vinkkarin lempeää ääntä.

Vaahtera

Vuodenaika
on vaappunut tästä ohi:

tien pinnassa lehdet
lokakuun keltaiset räpylänjäljet


**********

Lisäys, 19. lokakuuta: osallistun ovelana myös syksyiseen runotorstaihin.

Ravana

jumalalla kymmenet siniset kasvot,
kissalla henkiä yhdeksän:

vaan ihminen vartioi ainoataan,
ihmisellä on kaikkea yksin.

niinpä jumala, kaikkivoipa lurjus,
menettää kasvojaan suruttomasti
sodissa, juonissa, lemmentöissä -
ja kissa, pihakuiluun jalkautuva
pelaa hengillä viekasta rulettia.

mutta ihminen kasvoja vailla
on kuin verta huutava tyhjä tuoli,

maa, ikivihanta vihan siemenistä


**********

Torstaina haluaisin ehkä enämpi jumalten kaltaiseksi.

Kohmeloisna

Syys todella yllätti meidät kaikki, koska nyt jokainen puhuu palelusta.

Välikausitakki palvelee minua oivasti ja ulkona on hyvä olla. Sydän pysyy lämpimänä, äänitorven ympärillä vaarallisen joukkueen kaulaliina. Tumput otan käyttöön vasta viime hetkellä. Hukkuvat kuitenkin kaupungin syöveriin, ja minä tarvitsen näitä kärpänsormia vielä. Sitten myöhemmin, lapasjäykkänä pakkasella, voi taantua kankeaan liikkeeseen, huuruavaksi höyryäväksi tavaroita pudottelevaksi möhkäleeksi.

Kodissa on kuitenkin kylmä. Misokeittoa viltin alla, väkevän suolaista paksua viintä jossa siintää makuna etäinen meri. Romantisoin horkkaa villaisilla sukilla ja välttelen katsomasta töitä silmiin.

R.I.P

Ajattelen kaikkia ennen aikaansa meneviä, niitä, jotka otetaan väkisin pois. Mitä mielessä soi silloin kun tietää, että jäljellä oleva voidaan punnita sekunneilla?

Kun eniten pelkäämäsi on siinä silmiesi edessä huokuen raskasta teloittajan hajua. Ja ajan nauha pyörii viimeisiä kiertojaan ennen kaiken pysäyttävää naksahdusta.

Kun tietää, että sinut löytänyt tuonen enkeli on teoissaan armoton kuin tuli, vesi tai vyöryvä maa. Tai holtittomasti jakaantuva solumassa vielä elävässä kudoksessa.

Kun ymmärtää, että henkäyksen kuluttua on syleiltävä valkoista valoa ja omuus on ohitse. Ettei mitään ole pian enää.

Kodin kohdunsuussa odottava kuolema, olevan loppu.
Hissikuilu verestä täyttyvänä.

Kasvihuoneilmiö toisessa kerroksessa

Pakastimen ovi on illansuussa kutsuvasti raollaan. Pieni napajäätikköni, nuoskaksi pehmenneenä. Käyn hätävarjeluun ja syön häkeltyneenä vaaleanpunaisen vuoren merten salaisuuksia papujen ja sitruunamehun kanssa. Minitursaita, kippurahäntiä, kihtipotilaan vihollisia. Hirvittävän monta pikkuista elollista.

Loka-aurinko kuultaa raukeana ilmakehien takaa. Joku on kietonut suuren vaahteranlehden kaiteeseen, solminut rangan kuin taiaksi. Joku toinen on tehnyt kotikatuun merkintöjä: kaivonkannen ympärillä neonpunainen huoleton rajaus, sana "korjaa", tekstattuna.

Piirrän mietiskelevää askelta maalatulla jalkakäytävällä. Siunattu syksy rahisee jaloissani.

Ateriana

Tämä verta tihkuva ankansydän, yhä
pisaroi punainen neste rintani alta -

miten mätimunan lasinkirkas katse
puhkeaa ientyynyn puristuksessa,

niin räjähdän minä osaksi maailman sylkeä
niin kuin rypäle poskihampaiden jauhamana.

Olen maistanut jumalten ruokia,
nuollut lihamehua hämmennetyin kasvoin,

mutta nyt hajoan, silmiesi painosta,
sitkeänä ja saonneena valun juurellesi.

Ruumiini luinen hyytelö
höyryää seinättömässä maljassa:

punainen neste pisaroi kyljistäni hiljaa kuin savu.


************************


Ruokaa, rakastan ruokaa, torstainakin, joka on runo-, rokka- ja pannukakkupäivä.

Kajo

Aamulla herään ennen kelloa ja pudistan päätä. Missä olin?

Kun valun veden alla, mietin itseäni, nauran ja kiroan ja melkein itken hiljaa. Minulla on tässä hyvä ja lämmin olla. Nimeni mitta on suojaksi nautittu humala; minä en tiedä, ketä se oikeasti suojaa ja miltä.

Huomenna tulee täyteen kymmenen vuotta, koko aikuinen ikäni tätä onnea sydämeni alla. Otetaan sille.

Taas yöllä

Hän likisti minua liki: älä poistu tuohon rapinaan. Silti hiivin, napsuin hiljaa, valoa ja sähköä huoneen nurkassa. Kun kerran nukahti, miksi en sitten? Niin, miksi, kun...

Pystysuoraan se velloo minussa. Sähkö. Yököttävä virta ratisee kantapäitä. Kiertää minua kuin tauti, tarttuu muutamasta eleestä, piintyy mukaani lepran lailla. Oi, puhuva pimeä huokaus sisälläni. Humiseva yö (taas, käärmeet koneessa, minäkö niin paljon ja kuka vielä), kumipyörät lumipyörät, raha ja rapina, penkillä huojuva saavuttamaton liha. Ajaa pois ja jään jään jään oikeaan lämpimään määrättyyn tilaan, ei minulle tätä ei, ei sadonkurjuutta ei, ei mitään ylimääräistä, nauravaa suuta, tanssivaa kinnerniveltä, alaselän huumaavaa kaarta, ei.

Öinäni, näinä töinä. Miksi olette niin vaikeat minulle?

Valvon edellänne, yritän olla teitä viisaampi.Petän teitä kun ette huomaa; löydän itseni syvältä, hiillosta korvia myöten. Hillosta: puolukkaa, sokeria, puolet survosta seassa. Silmien takana ontto pauke.

Mi laulaen tulee

Kävellen on ilo kulkea. Silti kotitaival märässä yössä, yksin, kivistävin kiiltävin kiilakorkoa lipsuvin kengin ei ole mitenkään rajaton riemu. Kun kävelen kaupungin pimeässä enkä kanna musiikkia mukanani rasiassa, laulan aivan hiljaa. Jättäydyn viimeisen pilkun vaeltaja-aallon taakse ja valitsen autioita katuja, tai sitten sovitan ääneni taksien möyrinään isolla tiellä. Tämä öinen hyminä on yksi salaisuuteni.

Jostakin syystä laulan aina kujertelevien hellä-äänisten naisten muistoissani suloisia lauluja.
Kotimatka varhain tänä aamuna otti:

- Kolme Kate Rusbyä
- Kolme Joni Mitchelliä
- Yhden Kate Bushin
- Kaksi Tori Amosta

Toivottavasti en jäänyt kiinni. En laula mitenkään ihanimmin.