Taas yöllä

Hän likisti minua liki: älä poistu tuohon rapinaan. Silti hiivin, napsuin hiljaa, valoa ja sähköä huoneen nurkassa. Kun kerran nukahti, miksi en sitten? Niin, miksi, kun...

Pystysuoraan se velloo minussa. Sähkö. Yököttävä virta ratisee kantapäitä. Kiertää minua kuin tauti, tarttuu muutamasta eleestä, piintyy mukaani lepran lailla. Oi, puhuva pimeä huokaus sisälläni. Humiseva yö (taas, käärmeet koneessa, minäkö niin paljon ja kuka vielä), kumipyörät lumipyörät, raha ja rapina, penkillä huojuva saavuttamaton liha. Ajaa pois ja jään jään jään oikeaan lämpimään määrättyyn tilaan, ei minulle tätä ei, ei sadonkurjuutta ei, ei mitään ylimääräistä, nauravaa suuta, tanssivaa kinnerniveltä, alaselän huumaavaa kaarta, ei.

Öinäni, näinä töinä. Miksi olette niin vaikeat minulle?

Valvon edellänne, yritän olla teitä viisaampi.Petän teitä kun ette huomaa; löydän itseni syvältä, hiillosta korvia myöten. Hillosta: puolukkaa, sokeria, puolet survosta seassa. Silmien takana ontto pauke.