Märkiä mitallisia

Minä kasvoni syksystä vaalenneet
suljen hetkeksi sadetta vasten.
Sinä ilmeeni ylitse virtaa teet,
vesi, leikkimä taivaanlasten.
Illan pimeyttä valojen kiilat soi,
katu hohtaa kuin kaupungin rinta -
kotiin kurotan, silmissä pisaroi,
mieli hamuaa kaukaisinta.

Olen valvonut vuoteessa kuunnellen,
kuinka unelmat suistuvat rapaan.
Luullut kiertyvän vaaran ja vaikeuden
minuun, itseeni, maailmannapaan.
Enkä elämää huomannut töiltäni,
uskoin: viisautta väistellä voisin -
nyt en vaadikaan vastausta öiltäni,
sillä hetkessä kaikki on toisin.