Istun kivellä

Päivät karkaavat takkuisiksi kiteiksi. Valosta ja tiaisten isommaksi käyvästä laulusta voi päätellä ajan kulumista.

Joskus lumien kadottua takavasemmalle valaana poistuvaa itseä korvamaan on löydetty jokin nuori, reipas ja tehokas. Valmistaudun riemukkaana vaihtamaan hitusiksi hiertyneet elintulon säikeet johonkin omaani suurempaan.

Unissa nyypiö puhuu, enkä ymmärrä miten minusta voi vuotaa niin vuolaana jonkun toisen sanoja.

Tällä kertaa ohjaajan versio

Loputtomana höyryävä sade, liikekolossit kuin Atlantiksen futuristiset pyramidit, neonputkien levoton hohde kujien kuiluissa.

Eeppisin kuolinpuhe ikinä. Juoni tyylipuhdasta noiria.

Miten mailman kaunein tieteisraina on voitukin laatia 25 vuotta sitten?

Khipu

Narukimppu alpakan villaa
nyrkissä tiiviiksi kourittu.
Solmujen virta
binäärinauhana,
juoksijan tietä
jalkoja eteenpäin lehdet:

(yksi)
(kuusi)
(kahdeksan)

Karsinoissa lihovan cuwin luku?
Onnekkaasti poratut kallot?
Laskiko joku espanjalaisia
vai lamaantuiko
kirjuri veren lumossa?

Emme tiedä. Koskaan emme tiedä.

Hedelmää vereslihalla

Veriappelsiinin liha on tummaa: sorsaa tai jänistä. Pienessä riettaassa hedelmässä on pelon villi, hapan maku. Mehu kuin punajuurta, pigmentti imeytyy punaisiin sormiin. Nomen est omen.

Vuoden kierto on kiihtynyt taas. Penkinpainajat ajoivat tänään ikkunani alitse sileinä, punaposkisina ja huutavina. Tuntuu siltä, että edellisen kerran kyykin Kappelin kulmalla kauhoen toffeeta taskuihini vain silmänisku sitten.

Joka jumalan penkkaripäivä saan muistella omaani, josta en muista mitään. Pari raikasta aamutuoppia aseman baarissa sekä huikalla nautitut kolme varttia väkevää juomaseosta toimivat suunnitelmieni mukaan. Viimeinen filmiruutu mielessäni on kompositioltaan dramaattinen: kuvaelma muodostuu lähtöä odottavan kuorma-auton nupin päällä kiipeilevästä berserkistä herjaamassa raivokkaasti kaikkia ympärillä seisovia ihmisiä.

Heräsin ystävän kylpyammeesta illan hämärtyessä. Muutama tunti siitä, sydämeni oli särkynyt ensimmäisen ja toivottavasti viimeisen kerran.

Oli nuorimies muuan R'lyehistä

Vatsassa tikitti. Dopplerin avaruuskohinan seasta erottui kaksi kertaa omaani kiivaampi pulssi. Nyypiöllä on musiikillisia mieltymyksiä: vihreäkypäräisten avaruusmiesten erittämä SID-piipitys sai sen viikonlopulla reuhtomaan joko riemusta tai ahdistuksesta, mutta listaystävällisempi groove jätti olennon mietiskelevän koleaan tilaan.

Koetin kirjoittaa runotorstaina kiltihköä jalkineaiheista limerikkiä. Jäin kuitenkin pahasti paikannimeä vaille - limerikkihommissa ei fuskata, varsinkaan salamyhkäisesti Googlea tai Wikipediaa naputellen. Koululaisen yleiskartasto on mahdollisesti sallittu, mutta sitä ei löytynyt riimihätään.

Ainoa harmaasta solukostani suodattuva, kenkiin rimmaava nimi liittyy Lovecraftin kuvailemaan pahaenteiseen tasankoon. Suurista Muinaisista saisi varmasti kaiverrettua muikeita mittarunoja. Vielä ei ollut tarkoitus.

Kop, kop

Kun tuntee ensimmäisen kerran jonkun toisen liikkuvan sisällä, sillä tietyllä tavalla, ei sitä koskaan unohda. Eikä sitä, kun sillä toisella tavalla. Kun se toinen ei tule rymisten koko fysiikkansa riemulla, vaan varkain ja ajan kanssa. Ottaa muotoa ja tilaa, odottaa, enenee hiljaa. Sitten.

Eräänä päivänä vatsassa muljahtaa ja heti tietää: tämä liike ei ole omasta kehosta. Satumainen kala oikoo ruotoaan ahtaan maljansa pimeydessä. Pyrstö kääntyy kerran ja kahden. Jokin toinen painautuu lihasta vuoltua kammiota vastaan.

Ja sitten vain sulaa lämpimäksi, hengittelee hiljaa ja miettii mieli hellänä miten tavallisin on ihmeellisintä aina.

Soppaa

Elämääni keitellessä:

jauhanko päiväni sileiksi
vai saako sattumien luku
suotua hampaiden lävistä?


**********

Pitkästä aikaa torstain aloitteesta.

Misogyyni hyllyllä

Mikä minussa lienee, kun niin harvoin kiinnyn kirjallisessa fiktioissa seikkaileviin naisenpuoliin? Luin Watchmeniä taas, varpaat kiemuralla Alan Mooren kaikkivoipailusta ja mietin asiaa miljoonannen kerran.

Mielikkihahmoni fiktiossa on ikävä, suustaan hyvästi paha mies. Joko alfempi tai lapasempi, kumpikin kelpaa; alfempi on nihilisti, ehkä päihteiden riskikäytön rajoilla seikkaileva hampuusi, antaa turpaan koska maailma on mätä, sutkailee viiltävän kyynisesti halki teoksen.

Lapasempiko sitten? Se on nihilisti, ehkä päihteiden riskikäytön rajoilla seikkaileva hampuusi, ottaa turpaan koska maailma on mätä, sutkailee viiltävän kyynisesti halki teoksen.

Sitten on tietenkin kosolti kirjoja, jotka ovat vaikuttavia itsessään, teoksina. Hienoimmat ovat tietenkin näitä. Henkilöt sulavat riveille, ovat äkkiä todellisia. Silloin en yleensä tunne minkäänlaista kiintymystä tai samaistusta, seuraan vain sanoja henkeä pidätellen.

Haluaisin silti viihtyä välillä. Kuka minut oikein viihdyttäisi, laittaisi lukuihinsa kiinnostavia sisaria, mikä hienointa, kirjoittaisi suihinsa suolaista dialogia? Naaraan pää kipeänä mittavaa kirjastoa, löydän vain paperinukkeja, kuolettavan tylsiä arkkityyppejä, parhaimmillaan harmittoman sympaattisia olentoja, joiden läsnäoloa sivuilla sietää juonen jouhevan kuljetuksen vuoksi. Poikkeamia on vain pari: Laxnessin Salkalla on tiivis tila sydämessäni, mutta hän onkin ollut ankaran samaistumisen kohteena kaikki hontelon nuoruuteni vuodet. Ja miss Elizabeth Bennet hurmaa jokaisen hiukankaan terveen olennon.

Sisuunnus uhkaa tämän asiaintilan kanssa! Suositelkaa jos pystytte.