maanantaina, elokuuta 13, 2007

Oli kerran ukko ja akka

Aamulla on matalapainetta, ukkonen huutelee näkökentän rajoilla. Lähden kuitenkin ulos, koska en halua jättää näkemättä:

Savosta etelään juuritussa tuvassa herää henkiin sadun puinen poika. Istumme ristissä lepäävien ajantummien hirsisormien lomassa, liikutun hämmentyneenä tutun onnellisesta lopusta, ihanan soiton silaamasta. Kuinka ihmeenä muuttuu saunavasta metsäksi ja kiulu lammen silmäksi, kehdosta tulee asumus ja kauhtuneesta rukkasparista ne otsikon ukko ja akka. Ja lapset tuijottavat räsymatoilla istuen hiljaa, herkeämättä.

Saaren poluilla kulkee kansaa helkavirsiä laulaen. Merituuli liukuu ihon sileäksi.

lauantaina, elokuuta 11, 2007

Sanalakon rikkurina

Jos kivi kerrallaan koettaisin, kiviä kuin tavuja, niistä sanojen sylkilaastilla lauseita. Ei se nyt vaikeaa ole, aloittaa taas. Ja kirjoittaa.

Kun elämään tuli kerrassa järjestys, syömisen-pukemisen-pesemisen-nukkumisen-järjestys, velvollisen huolekas, silti onnellinen pakko:

sitä luuhaa verkossa ja maailmassa harmaana varjona, pienenä ohuen ohuena suolavanana ehkä, kuuntelee samaan aikaan korva herkkänä josko hetkenä minä hyvänä joku tarvitsee minua muualla.

Ja makaa kuumia öitä niinkuin elokuussa aina, hien peittelemänä. Mieli hereillä, mutta ei enää ikinä yksin. Katselee ihmeissään nukkuvaa tytärtä, aamun astiasta ryöminyttä hengittävää ihmettä, sen taakse kaareutuvaa päätä.

Joskus sitten lopulta nukahtaa. Ja tyyntyy uuteen ääneen:
joka päivä säröille liikuttuvan sydämensä hiljaiseen rapinaan.