Uninen takapenkillä
Tosikko on kirjoittanut matkanteon tenhosta. Se toi mieleeni muistojäljen, jollainen lienee kaikilla lapsena tien päällä olleilla:
Nukut pitkää matkaa. Syyspimeä sunnuntai-ilta kenties. Auto on turvallinen, lämmin kotelo joka liukuu mustuuden halki, pitkien hohteessa pikitie syöttää keskiviivaa kohti. Useimmiten isä ajaa. Kojelaudan valohämy, raukea hiljaisuus: takapenkki unessa. Havahdut vilkun naksutukseen. Vauhti vaimenee. Ulos katsomatta tiedät, että ollaan kotona.
Joskus en saa unta ja ajattelen tuota vinkkarin lempeää ääntä.
Nukut pitkää matkaa. Syyspimeä sunnuntai-ilta kenties. Auto on turvallinen, lämmin kotelo joka liukuu mustuuden halki, pitkien hohteessa pikitie syöttää keskiviivaa kohti. Useimmiten isä ajaa. Kojelaudan valohämy, raukea hiljaisuus: takapenkki unessa. Havahdut vilkun naksutukseen. Vauhti vaimenee. Ulos katsomatta tiedät, että ollaan kotona.
Joskus en saa unta ja ajattelen tuota vinkkarin lempeää ääntä.
posted by Suojakänni at 15.10.06
3 Comments:
Tiedän tunteen. Mutta minä en koskaan nukkunut.
Minäkin muistan tuon. Ja nukuin. Ja nykyisinkin nukahtelen autoon helposti.
Joskus vielä päättyi siihen, että isä nosti syliin ja kantoi sisälle, sänkyyn asti.
Joskus päättyi myös niin, että teeskenteli nukkuvaa, että isä kantaisi.
Lähetä kommentti
<< Home