Kop, kop

Kun tuntee ensimmäisen kerran jonkun toisen liikkuvan sisällä, sillä tietyllä tavalla, ei sitä koskaan unohda. Eikä sitä, kun sillä toisella tavalla. Kun se toinen ei tule rymisten koko fysiikkansa riemulla, vaan varkain ja ajan kanssa. Ottaa muotoa ja tilaa, odottaa, enenee hiljaa. Sitten.

Eräänä päivänä vatsassa muljahtaa ja heti tietää: tämä liike ei ole omasta kehosta. Satumainen kala oikoo ruotoaan ahtaan maljansa pimeydessä. Pyrstö kääntyy kerran ja kahden. Jokin toinen painautuu lihasta vuoltua kammiota vastaan.

Ja sitten vain sulaa lämpimäksi, hengittelee hiljaa ja miettii mieli hellänä miten tavallisin on ihmeellisintä aina.