Misogyyni hyllyllä
Mikä minussa lienee, kun niin harvoin kiinnyn kirjallisessa fiktioissa seikkaileviin naisenpuoliin? Luin Watchmeniä taas, varpaat kiemuralla Alan Mooren kaikkivoipailusta ja mietin asiaa miljoonannen kerran.
Mielikkihahmoni fiktiossa on ikävä, suustaan hyvästi paha mies. Joko alfempi tai lapasempi, kumpikin kelpaa; alfempi on nihilisti, ehkä päihteiden riskikäytön rajoilla seikkaileva hampuusi, antaa turpaan koska maailma on mätä, sutkailee viiltävän kyynisesti halki teoksen.
Lapasempiko sitten? Se on nihilisti, ehkä päihteiden riskikäytön rajoilla seikkaileva hampuusi, ottaa turpaan koska maailma on mätä, sutkailee viiltävän kyynisesti halki teoksen.
Sitten on tietenkin kosolti kirjoja, jotka ovat vaikuttavia itsessään, teoksina. Hienoimmat ovat tietenkin näitä. Henkilöt sulavat riveille, ovat äkkiä todellisia. Silloin en yleensä tunne minkäänlaista kiintymystä tai samaistusta, seuraan vain sanoja henkeä pidätellen.
Haluaisin silti viihtyä välillä. Kuka minut oikein viihdyttäisi, laittaisi lukuihinsa kiinnostavia sisaria, mikä hienointa, kirjoittaisi suihinsa suolaista dialogia? Naaraan pää kipeänä mittavaa kirjastoa, löydän vain paperinukkeja, kuolettavan tylsiä arkkityyppejä, parhaimmillaan harmittoman sympaattisia olentoja, joiden läsnäoloa sivuilla sietää juonen jouhevan kuljetuksen vuoksi. Poikkeamia on vain pari: Laxnessin Salkalla on tiivis tila sydämessäni, mutta hän onkin ollut ankaran samaistumisen kohteena kaikki hontelon nuoruuteni vuodet. Ja miss Elizabeth Bennet hurmaa jokaisen hiukankaan terveen olennon.
Sisuunnus uhkaa tämän asiaintilan kanssa! Suositelkaa jos pystytte.
Mielikkihahmoni fiktiossa on ikävä, suustaan hyvästi paha mies. Joko alfempi tai lapasempi, kumpikin kelpaa; alfempi on nihilisti, ehkä päihteiden riskikäytön rajoilla seikkaileva hampuusi, antaa turpaan koska maailma on mätä, sutkailee viiltävän kyynisesti halki teoksen.
Lapasempiko sitten? Se on nihilisti, ehkä päihteiden riskikäytön rajoilla seikkaileva hampuusi, ottaa turpaan koska maailma on mätä, sutkailee viiltävän kyynisesti halki teoksen.
Sitten on tietenkin kosolti kirjoja, jotka ovat vaikuttavia itsessään, teoksina. Hienoimmat ovat tietenkin näitä. Henkilöt sulavat riveille, ovat äkkiä todellisia. Silloin en yleensä tunne minkäänlaista kiintymystä tai samaistusta, seuraan vain sanoja henkeä pidätellen.
Haluaisin silti viihtyä välillä. Kuka minut oikein viihdyttäisi, laittaisi lukuihinsa kiinnostavia sisaria, mikä hienointa, kirjoittaisi suihinsa suolaista dialogia? Naaraan pää kipeänä mittavaa kirjastoa, löydän vain paperinukkeja, kuolettavan tylsiä arkkityyppejä, parhaimmillaan harmittoman sympaattisia olentoja, joiden läsnäoloa sivuilla sietää juonen jouhevan kuljetuksen vuoksi. Poikkeamia on vain pari: Laxnessin Salkalla on tiivis tila sydämessäni, mutta hän onkin ollut ankaran samaistumisen kohteena kaikki hontelon nuoruuteni vuodet. Ja miss Elizabeth Bennet hurmaa jokaisen hiukankaan terveen olennon.
Sisuunnus uhkaa tämän asiaintilan kanssa! Suositelkaa jos pystytte.
posted by Suojakänni at 1.2.07
8 Comments:
Austenista tulee kierosti mieleen Amanda Crossin akateeminen dekkarihahmo Kate Fansler, jonka luonnetta jo kiemuraiset lauseet kuvaavat.
Entäpä Lassi Sinkkosen Solveig, onkohan hahmo elävä vai juuttunut vain sellaisena päähäni, kun valaistuin murrosikäisenä kirjasta ja tv-sarjasta.
Penelope Lively, Kuutiikeri. Kirjan kertoja historioitsija Claudia Hampton on tiukka täti, mutta ei kyllä täytä noita mieshahmoille asettamiasi kriteereitä.
Hm, kiitos. Ei noiden naarasten tarvitse olla samantyyppisiä luonteeltansa. Olen vain havainnut, että tuonkaltaiset maskuliinit ovat kirjoissa lähes poikkeuksetta kiinnostavia ja viihdyttäviä. Eipä minulla oikein edes ole tietoa, millaisia ominaisuuksia kiehtovalla naishahmolla tulisi olla. Sitä tässä pitäisikin selvittää!
Solveigin laulun olen lukenut joskus aikaa sitten ilman huimempaa vaikuttumista (uusintaluku voi tietenkin muuttaa kaiken), muut ovat uusia tuttavuuksia. Otamma tarkasteluun!
Kuutiikerin Hampton ei ole tippaakaan perinteisen naisellinen.
Irja Raneen Nauravan neitsyen Lyydia on minusta kiinnostava hahmo myös.
Jou, se Cross/Fansler on selvä alter ego ovelan kuivan fantisoivasti kuvattuna. Nautin kirjalliset naiseni kuten jaloviinani, kylmänä ja kuivana. (Tsori, jallua on mennyt jo pari hömpsyä.)
Ne pitkät, polveilevat virkkeet ja lauseet ovat parhaimmillaan huikaisevia. James Joyce Murders (2837 heinäpaalia, tai sinne päin) on käännettynä ihme tapaus, koska oudon epäsuomalaiset virkkeet on saatu kulkemaan.
Mää vastaan kaikkiin kysymyksiin että Ghost Worldin Enid. Myös näin (suoja)kännissä.
Oo tosikko, sinäpä sen sanoit! Kenenköhän hyllystä minä aikanaan sen lainasin? Teletappien sanoin: uudestaan! Uudestaan!
Karen Blixen lienee ollut melkoinen nainen aikanaan. Näihin aatoksiin tulin luettuani omaelämäkerrallisen kirjansa Eurooppalaisena Afrikassa. Kirjastahan on väännetty tämä Minun Afrikkani elokuva, mutta se ei tee oikeutta Karen Blixenille.
Lähetä kommentti
<< Home