Sanalakon rikkurina

Jos kivi kerrallaan koettaisin, kiviä kuin tavuja, niistä sanojen sylkilaastilla lauseita. Ei se nyt vaikeaa ole, aloittaa taas. Ja kirjoittaa.

Kun elämään tuli kerrassa järjestys, syömisen-pukemisen-pesemisen-nukkumisen-järjestys, velvollisen huolekas, silti onnellinen pakko:

sitä luuhaa verkossa ja maailmassa harmaana varjona, pienenä ohuen ohuena suolavanana ehkä, kuuntelee samaan aikaan korva herkkänä josko hetkenä minä hyvänä joku tarvitsee minua muualla.

Ja makaa kuumia öitä niinkuin elokuussa aina, hien peittelemänä. Mieli hereillä, mutta ei enää ikinä yksin. Katselee ihmeissään nukkuvaa tytärtä, aamun astiasta ryöminyttä hengittävää ihmettä, sen taakse kaareutuvaa päätä.

Joskus sitten lopulta nukahtaa. Ja tyyntyy uuteen ääneen:
joka päivä säröille liikuttuvan sydämensä hiljaiseen rapinaan.