Bring me my Spear; O clouds unfold!

Ei sellaisia hymnejä tehdä enää.

Meillä on William Blake, taiteilija, runoilija, OTO:n pyhimykseksikin kanonisoitu mystinen mies. Runoelmassa Milton nousee tuonpuoleisesta, ja Blake kirjoittaa nämä säkeet. Sävel kirjoitetaan yli sata vuotta myöhemmin, lohduksi maailmansodan savuissa näivettyneelle kansalle, jonka takana syöksyy pimeyteen loistava menneisyys.

Blake, näkyjen näkijä, uskoi kirjoittamaansa. Jerusalem aukeaa valistuksen ajan foliohattuvisiolla Vapahtajastamme, joka viettää tovin oppivuosistaan runoilijan kotisaarella. Muutama rivi, esiin soluu yhtä aikaa lohduton ja kiihkeää tulevaisuudenuskoa palava kuvaelma, jossa teollistumisen saatanallisia kojeita vastaan käydään erilaisin mystillisin ja liekehtivin asein. Rakennetaan maanpäällistä Jerusalemia, mikä se sitten onkaan.

En saata unohtaa, kuinka eräässä William & Maryn jaksossa rusoposkiset, Etonin-tweedeihin verhoutuneet aikamiespojat purjehtivat proomuaan Thamesin öljyisiä laineita, ja ampuvat isäpappansa maallisen jäännöksen raketilla (not with a whimper but a BANG) taivaan mustiin syvyyksiin laulaen täyttä kurkkua tuttua hymniä.

Graham Chapman kampitti Cambridgen haamuja laulamalla Jelusareminsa japanilaisittain. Sen itsekin levyttänyt Suloinen kuningas Billy soisi että siitä tulisi oma kansallislaulu Englannille, joka on uupunut veisaamaan turhanaikaista monarkkia ylistävää lastenrallatustaan.

Minä rakastan sitä.