Huono x 2

Aurinko laskee varhain. Vaarojen ylle jää jälki: talvitaivaan tahmea jäätelö sulaa huumaavan värisiksi raidoiksi. Talot seisovat vakavina valoineen, laaksossa mylvii karja. Himmenevässä ilmassa tuoksuu saunapuu ja pystykorvan haukku. Mäellä näemme aurausmerkeissä oudon kuuran: se kiertyy ilmansuuntaan pitkänpaksuina, tuuheina neulaspiikkeinä.

Sisällä mieltä hiertää. Appiukko keittää naisten kiusaksi valtaisaa hirven päätä. Koira on tapansa mukaan tunkeileva, typerä ja ahdistavan touhukas, paksu häntä paukuttaa hermostuttavasti jalkaa vasten, viini on huokeaa ja liha ylikypsää, ruokapöydän puheenaiheet suistavat adrenaliinin suihkuamaan joka suuntaan.

Kaipaan äitiä. Äidin ruokakomeroita, äidin myöhäistä aamuheräämistä, äidin BBC-DVD-kokoelmaa, äidin joulukuusta. Äidin orkideoja, saunaa, kirjahyllyä, sanoja, untuvapeittoja. Olen huono miniä.

Illlalla on kuitenkin elokuva jonka tarinan ja äänet rakastan atomeiksi. Kolme päähenkilöä, pitkä mies, pyöreäkaarinen tyttö ja kaukainen suurkaupunki kohtaavat vieraudessa ja erkanevat jälleen.

"No oliko hyvä" kysyn löylyssä ensikatsojalta.
"Oli se, mutta niin surullinen", vastaa.
"Sitten elämä on surullista tässä ja aina", sanon hämmentyneenä.

Ennen nukahtamista makaan hiljaa, kuuntelen hukkakylvön valumista vatsani alle.

Uutta elämää on riemullisen-outoa odottaa, mutta minua kuvottaa olla sen ällisteltynä kantajana. Siemennöksenä, laboratoriomaljana. Vihaan kasvavia rauhasia, kupertuvaa vyötäröä, kaikkia rajoituksia ja varoituksia.

Olen huono astia. En osaa olla se miksi minut on tehty.