Qajjujjauniq

Kun astun ulos, hämärtää jo. Kaupunki odottaa kimaltavissa hameissaan. Museon ovet auki rahattomillekin, onhan perjantai. Livahdan paahtomaissin kiihdyttävästä tuoksusta kaukomaista kauan sitten haettujen tavaroiden punaiseen hämyyn.

Vatsassa kuplii. Sukukansojen kirjaviin riepuihin huolella kapaloimat puujumalat saavat minut levottomaksi. Naissamaanin puvun miehustaan on ommeltu satoja ohuita kangaskäärmeitä. Jokaisella on lituskaisessa päässään pistävät silmät. Hännät kiemurtavat aikaan pysähtyneinä lonkeroina.

Mesa Verde. Anasazien esineitä katsellessa ajattelen juuri lukemaani kirjaa ja kivestä ilman laastia rakennetun siloviivaisen kaupungin hiljaista tuhoa. Nääntymystä, ihmislihaa keittoruukussa.

Kun näen kajakin, rauhoitun. Nahasta ommeltu yhden hengen alus on hengästyttävän kaunis. Sen päällä hohtaa jänteistä punottu harppuunan heittoköysi. Kajakin ympärillä leijailee asusteita kuin haamuja, juovikkaita, silkkipaperin-rapisevan ohuita: akuilitaq, auki levitetystä merinisäkkään suolesta kaksoispäärmein ommeltu takki. Vedenpitävä vaate pienen metsästäjän ja jäätävien vesimassojen väliin.

Suoli on ylimaallisen ohutta, ryppyistä kuin arktinen lasi.