Tuoksuuko muiden kehu ruusulle, ja mietelmiä kesälaidunmailta

PA halusi kehaista lyyrisisiä voimailu-yrityksiäni. Ihanaahan semmoinen on.

Nyt pitäisi suorittaa välttämätön ja suitsuttaa paria muuta. Se on vaikeaa: ihailen niin montaa, ja joka ikinen niistä on varmaan kehua kihnutettu jo puhki. Jos olisin sopivasti viime päivinä löytänyt uutta luettavaa, olisi luontevaa mainoa sitä - vaan seikkailut, ne ovat jääneet valitettavan vähiin.

Koska on huumaava heinähelle, mutta velvollisuuteni estävät minua toteuttamasta itseäni ilmakehän vaatimalla tavalla... kehun Kispeä joka taatusti osaa hyödyntää nämä ensiluokkaiset suoritusolosuhteet. Plus, naisen joka saa Hervannan vaikuttamaan mielenkiintoiselta paikalta täytyy olla vähintään nero.

Sitten tekisi mieli kehua vaikka ketä, mutta koska Meidän äitim on lukemistani kirjoittajista tietääkseni ainoa kaksoisvanhempi, saa hän kiistämättömät huraani ihan niinkuin noin ihmisenä yleensä. Syy liittyy lomani tämänhetkiseen ajanviettotapaan.

**********

Järvi-Suomi on ainoa oikea paikka oleilla helteistä heinäkuuta. Meren aava kiehtoo minua, mutta ymmärrän sitä huonosti. Mikä tahansa matala ruovittunut lutakkojärvi ei myöskään käy, vaan vesiväylän pitää olla avoinna kauas; höyrylaivoista, hinaajista, muikuista, rasvaisista perinneleivonnaisista, tukkilautoista ja itämurteista saa myös kesäpisteitä.

Näiden järvien floora, fauna ja asujaimet ovat niin tuttuja, että väliin turskahtaa liikutus - ja kiukku, kun hieta on solkenaan mäyräkoirien jätöksiä: ruosteisia korkkeja ja kavalia pullonpohjia. Se on niin vatsaakääntävää, että herää epäilys: meidän sukupolvemme ei enää osaa rantoja ja järviä.

Tulevien polvien seurassa kulkevat kuumat päivät. Kaksi vaativaa pientä tainta, hulvatonta, hikistä, liikuttavaa. Muu jää väkisin vähemmälle.