Kutuaika

Äkkiä muistan toukokuun yön kaksitoista vuotta sitten. Yön matalavetisen järven rannalla, hyytävän sumun ja myöhässä olevan kevään. Juoksin yöllä lepikkoa, risukkoa, tietty nuoruuden kivistyksen pakottamana muiden maatessa syvää untaan. Samassa ilma oli täynnä vesilintujen ja sammakoiden kiimaista huutoa; rantaniityn ylitse loikki kaksi jänistä hulluna rakkaudesta. Aamu vaaleni ja järvi huokaili sille.

Kun kirjoitan tätä, koen mykistävän uudelleenkoetun tunteen. En kerro tätä ensimmäistä kertaa sanoiksi, mutta en tiedä missä aiemmin, ja miten.