Jokin luontometafora tähän

Jos kevätaamuyössä tuntee äkkiä sydämessä viiltävän kaihon, ja orvon hontelouden polvissa, ja kenties vielä iiristen eteen laskeutuu katseen utuiseksi tekevä verho - syy voi olla suloisesti ilma-alaa myrkyttävä mustarastas.

Tai ainakin sen linnun olin kuulevinani, hämmästyttävällä voimalla ja volyymillä trillejään naksuttavan höyhenikkään musta-asuisen tyypin. Vaikka olenkin säälittävän kehno tunnistamaan tuollaisia öisiä laulajia.

Kun oli pieni, viisas ja onnellinen, lapsi siis, suhde luontoonkin oli mutkaton, aivan kadehdittavan suora. Kevätaurinko alkoi uuttaa pois ensimmäistä pälveä talon eteläseinältä ja minä odotin ja katselin, kyllä, katselin lumen sulamista enstex-haalareissa ja lentäjänlakissa, odotin kärsivällisesti vieraita joiden tiesin pian saapuvan (kaikkien omiin, tuttuihin paikkoihinsa): scillat, lumikellot, sinivuokot, muurahaiset. Ojien ja purojen rannoilla odotin kumissaappaissa sammakonkutua ja vihreää vaahtoa. Mökkilaiturilla konttausasennossa odotin hauenpoikasia, neonpunaisia vesipunkkeja, mittareita ja malluaisia. Jaksoin odottaa lokin munien kuoriutumista ja mustikoiden kypsymistä.

Suhde massaan, luonnon rakennusaineisiinkin oli. Mutaan, veteen, hiekkaan, lumeen, lehtiin, multaan, jäähän. Siihen tartuttiin, sitä muovattiin, se pirstottiin, siinä maattiin tai uitiin. Siihen painauduttiin koko fysiikan pituudelta, ja joskus sitä meni suuhunkin. Joskus hietarannalla se tulee vielä, kuivien ruokojen massa kevään vesirajassa, rannan muoto, tuntu ja haju. Tai loppusyksystä kaupungissa kun polkaisee kuivaksi härmistyneen lätäkkökuplan jääkannen riemullisesti rikki.