Kirkas valoneliö tuuletusparvekkeen ovessa

Tänään olen ajatellut uskovaisia ja hyötykasveja. Myös sitä, etten lue enää runoutta (tai oikeammin: luen, mutta vain yhtä kirjaa, tai rehellisesti sanoen pelkästään sen alaviitteitä). Hetken epäilen koko runousasian tarpeellisuutta. Sitten mieleeni tulvii tieto siitä kuinka Mustapäätä lukiessa pakahduttaa aina, muistan yhden lemmikeistäni oi ajan ihanimman ja vielä erään varhain kuolleen ystävän, kujalta vilahti sininen tyttö esiin, hän pojan kesiin jäi, jäi pojan kaikkiin kesiin.

Tämän jälkeen ajattelen sumusilmin Ritvalan Helkajuhlaa ja hereää helluntaita, aamussa kimmeltävää hämäläistä kylänraittia. Sisäinen kansallisromanttinen runotyttöni ei siis ole vieläkään kuollut. Mikään myrkky ei taida tehota.

Lattialta loukkaantuneesti mouruava skanneri kuulostaa kääpiökokoisen ruotsinlaivan koneistolta. Laite on selvästi minuun hermostunut, ja vilkuttelee vihreää kykloopinsilmäänsä säädyttömään tapaan. Kostoksi vedän johdon seinästä.