Ketjusilmukka poskessa

Ei lävistystä ei. Ottivat hampaita.

Varmaan juontuu lapsuudesta, että viihdyn sairaaloissa ja operaatiohuoneissa. Kuolemankin keskellä. Antiseptinen rauha, kenkä- ja hiussuojat, kiihkoton puhe, kaikki sellainen.

Viihdyn myös paikallispuudutuksessa. Suolitähystys oli aikoinaan hyvin kiinnostava, vaikkakaan en älynnyt pyytää monitoria näkyviini. Oma suoli ruudussa! Mitä menetinkään. Kun sähkösilmä tökkäsi peräsuolen mutkaa tuntui tuttu juilahdus.

Nyt tyhjeni oikea poski, suun perällä lymyävät mädät pirulaiset. Halkiolakana, outo rituaalivaate levitettiin ylleni. Tarpeettoman suuri metallipiikki, natsitohtorin välinettä muistuttava, pusersi ylä- ja alaleukaan puuduttavaa. Kitalaki on aina ilkein. Sydän äityi jyskyttämään heti, adrenaliinin kiihdyttämä äkillinen rakastumisen ja kauhun tunne. Käytöstä poistuvat purimet halki poralla ja pihdeillä vääntäen rutisten ulos. Tällä kertaa en pyytänyt niitä muistoksi. Sitten ompeleet, sievät solmusilmukat poskeen. Kaksikymmentä minuuttia voisi kuluttaa hullumminkin.