Post-Lo

Erikoistilanteet ovat tasaisen elämän pahin vihulainen. Puolisoni valitsema elämäntie on katettu kohottavilla hetkillä ja niitä seuraavilla vääjäämättömillä mielialan laskuilla. Ilta illan, viikko viikon jälkeen, adrenaliinipiikistä piikkiin, mahalaskusta laskuun. Minulla ei ole aivan niin, mutta tiedän mistä on kyse.

Viikon riekkumisen ja hehkutuksen jälkeen, junassa yksin, sisällä kumahtelee ontto päättymisen tunne. Musen Starlight on mahdollisesti maailman paras soittokappale tällä hetkellä: alan spontaanisti kyynelehtiä, our hopes and expectations, black holes and revelations, Pohjanmaa syöksyy editseni auringon kultaamassa tunnelissa ja lomapuvussa minua vastapäätä istuvia pikkuisia sotamiehiä hämmentää. Jäseniä särkee, jalkapöydät ovat hyttysten herkuttelusta ja sisikalut huonosta ravinnosta turvonneet; mieli on pehmeäksi hiertynyt ja itkuisen altis.

Miksi arkeen pitää aina laskeutua selkä köyryssä, vaikka sitä rakastaa?