Verta

Joka kerta kun levitän suupieleni, ylähuuleni rasahtaa halki. Nuolen punaista leualtani ja mietiskelen raudan makua. Naamataulu, murheeni muhkurainen perunapelto on yhtäaikaa rapisevan kuiva ja rasvaisen poksahteleva. Mustelmia, sänkipelto säärissä ja muualla, haikeana haaltuvat pisamat - kesän loppuessa on neito kauneimmillaan.

Toisenlainen veri purskuu silmistäni kun annan itselleni luvan ajatella liikaa.
Ehkä olisi viisasta rukoilla, ja rukoilenkin.
Rukoilen syksyä, esiäitejä ja sentapaisia asioita:

Tule hartaan kirpeä syksyn tuuli.
Tee minusta työteliäs ja vakaa,
nukuta viileyteen untuvapeiton alla.
Tulkaa aamuvarhaiset junat maakuntiin,
vastavirtaan liitävät linnut,
ruskaa palavat karpalosuot -
tule hengityshuurun kehä pään ympärillä, villasormikkaat,
polkupyörän renkaan kirske kuuraisella hiekkatiellä.

Tule heti takaisin ylpeä vakauteni,
arkeni makea mantelinsydän,
tule tyytymiseni siihen sylilliseen mitä minulla jo on.

Hävettää, hymyilen silti. Suuni täyttyy verestä taas.