36

Nämä käyvät outoina nenääni. Taipeissa kuminantuoksu, ulkona tuomi, se päättyvän toukokuun, suvivirren ja kiristävien pitsipolvisukkien humalluttavan virtsainen haju.

Olen idässä. Itä on märkä, se on lämmin ja vihreä, pellavapäiden kaksosten silmät kirkkaat ja lonkkia särkee öisin kelvoton peti.

Naakelo hikkaa ja ruhluttaa, koettaa tuuppia itseään kyljestä ulos. Yöt ovat täällä jo niin paljon vaaleampia, pelottaa vähän, luen lohtukirjoja hupenevassa valossa. Pitää ehtiä leipoa niin monta asiaa valmiiksi vielä. Pystyttää kaappeja, sivustoja ja maistereita eikä mitenkään saata tietää montako päivää enää.

Pian minä lepään

Puut laulavat!

Keskuspuisto on tänäänkin katedraalin vihreää valoa tihkuva keskilaiva. Toisena aamuna näen, miten viekkaansitkeä orava juoksee valtatien pieltä. Kotikadulla kuljeskelee määrätietoisia mustarastaita ja kottaraisia.

Olen hihkunut kevättä avosylein tervetulleeksi, tuulettanut talvenpainon natisuttamaa lantioluuta. Syyskylvön väsyttämänä ei kylmä vuodenaika ole ollut sama kuin ennen. Pimeän valo on paennut minua, lyhyet päivät auenneet riittämättöminä, heti kaatuakseen levottomaan uneen, entistä hämärämpään aamuun.

Kaksipyörä kulkee hitaasti ja minun ruumiini olen raihnas, töksyvä kuin tukkoinen ajatus. Muu maailma juoksee puolestani vaan kohta ei tarvitse senkään. Olen vain, paistattelen kastanjankuoreni alla ja odotan oudoksuen juhannusta.

Tykit, taudit ja eräs

Viikot narisevat lantioni luissa, posket palavat tuulenkylmää aurinkoa, turve pölisee soittimeni kotelosta eikä mikään vielä ole muuttunut mihinkään.

Juopuneet pojat lian hellyttäminä ovat minulle jossakin vaiheessa liikaa. Kaadun kotona selälleni ja lepään lintujen laulussa. Hymisen sisälläni teutaroivalle kalalle, ennen nukkumista kerron vielä vähän maailmasta mitä kohti se matkaansa tekee.

Toivottavasti se odottaa meitä niin paljon kuin me sitä.