tiistaina, tammikuuta 30, 2007

Talven haju

Kirjoittaisinko uudesta lumesta. Maata rummuttavista pehmeistä valkeista sormista, pimeässä illassa anturan alla narskahtavan perunajauhon ylimaallisesta valosta.

Vai pakkasaamuista, kun hormeista leijuu lupauksia työmaalounaista ja koko kaupunki on punaposkinen ja selkeä.

Siitä, kun seison pysäkillä, suljen silmäni ja muistan, miten kaunoluistimen luinen varsi puristaa nilkkaa jäätyvien varpaiden yllä. Miten vilkuttaa kirkasta mandariininsilmäänsä kinokseen singonnut jääpallo. Miten sulavia kasvoja polttaa, miten sininen serbialainen ripsiväri tuoksuu laukussani nivealle, jäämäelle, eteisessä luntaan kopisteleville kengille ja patterin päällä kuivuville koppuraisille suojapuvuille.

torstaina, tammikuuta 25, 2007

Epäilyksen siemennös

Tänä talvena maaliskuu tuli ajallaan ennen joulukuuta.

Kuukaudet tutkimattoman-kurittomat lipuvat kevättä kohti, ilmassa on kuumetta, sohvapöydän jalan vieressä viskiä. Teen suolaisen keiton, soitan kehnosti irlantilaista, muodostan kirjaimista lukuisia asiallisia palikoita ensin pakosta ja sitten huvin vuoksi.

Viikonloppuna aion vältellä valmistumista. Lukea salaisuuksia, pyöriä hiukan akselini ympäri, lopettaa luetteloin jäsentämisen, ajatella pitkiä lauseita ja sanajonoja. Asiat tuntuvat helpoilta: ehkä siksi pelkään, että jotain on jäänyt huomaamatta.

lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Tar Baby

Luvun alla on Gaimanin Anansi Boys, se on varsin kurja, mutta saa miettimään outoja.

Mitäkö?

Jekuttajain myyttejä, arkkityyppejä eläinhahmoissa: kojootteja, jäniksiä, hämähäkkejä. Tarinoita: kulkivat pimeään pakatussa ruumassa ensin valtameren yli, suusta kielelle ja kieleltä toiselle, Etelästä Remus-sedän sivuille, kirjastoista kasvottomiin eläinsatukokoelmiin ja lopulta osaksi erästäkin pohjoista lapsuutta tuhansien kylmien peninkulmien päähän.

Mielikuvitusnäky tervanukkeen henkitoreissaan takertuneesta kaniinista herätti pienessä minussa melkoista kauhua. En käsittänyt tarinan katharttista luonnetta, moniulotteista kuin parhaissa aikuisten saduissa aina: raastavan ovelan pitkäkorvapirun turhamaista sortumista (lopussa toki rutiininomaisesti nolattavan) Veli Ketun tahmaiseen ansaan.

Ihmisen synnyinmantereen kansanperinteestä englannin puhekieleen verellä ja vaivalla laivautunutta, makoisasti tahmaiseen tilanteeseen joutumista kuvaavaa "Tar baby"- metaforaa ollaan nyttemmin demonisoimassa pois käytöstä rasististen sivumerkitysten pelossa.

Köyhdyttäkää kielenne aivan rauhassa, epatot.

perjantaina, tammikuuta 19, 2007

Näin unta:

Käsi kiertyi oikean rintani ympärille
Senaatintoria kohosi korkea portti
taoksia, mustaa ja kultaa
"idän ja etelän välille", ne kirjoittivat

sitten se liukui auki
enkä muista enää enempää

maanantaina, tammikuuta 15, 2007

Maanantai 15. päivä

Veisti lihasta virheettä talon,
verkon silmistä tiheään veti.
Unen laidoilta reikiä myöten
sanoi vitkasti viipyillen ulos:

Pidä hiljaa, ne kasvata sarvet,
nido huolella nurjalle suuta.
Ole vaiti ja siipiä karsi.
Älä lopeta odottamasta.

sunnuntaina, tammikuuta 14, 2007

Vesillä olosta

Jotakin pitäisi muistaa. Nyt saan palautettua mieleeni vain pienen huoneen täynnä laulavia alastomia ja kaksi tuikeaa adrenaliinipiikkiä, toisen junasta, kun luulin viiden epätoden sekunnin ajan että puolikas kuolee siihen aivan kummalla tavalla, hetken kuluttua Kupittaa, sitten tuntematon tuli Heimlichin otteineen ja todellisuus palasi suoralle janalle taas.

Nukuin sanojen helinään ja mietin, voiko liika nauraminen olla haitaksi syntymättömälle.

Aamulla talossa ei enää ole ketään, pöydällä Jubileums Akvavit ja vuori pistaasipähkinän kuoria. Ensimmäinen ja viimeinen levy soittimessa Oasista.

tiistaina, tammikuuta 09, 2007

Bring me my Spear; O clouds unfold!

Ei sellaisia hymnejä tehdä enää.

Meillä on William Blake, taiteilija, runoilija, OTO:n pyhimykseksikin kanonisoitu mystinen mies. Runoelmassa Milton nousee tuonpuoleisesta, ja Blake kirjoittaa nämä säkeet. Sävel kirjoitetaan yli sata vuotta myöhemmin, lohduksi maailmansodan savuissa näivettyneelle kansalle, jonka takana syöksyy pimeyteen loistava menneisyys.

Blake, näkyjen näkijä, uskoi kirjoittamaansa. Jerusalem aukeaa valistuksen ajan foliohattuvisiolla Vapahtajastamme, joka viettää tovin oppivuosistaan runoilijan kotisaarella. Muutama rivi, esiin soluu yhtä aikaa lohduton ja kiihkeää tulevaisuudenuskoa palava kuvaelma, jossa teollistumisen saatanallisia kojeita vastaan käydään erilaisin mystillisin ja liekehtivin asein. Rakennetaan maanpäällistä Jerusalemia, mikä se sitten onkaan.

En saata unohtaa, kuinka eräässä William & Maryn jaksossa rusoposkiset, Etonin-tweedeihin verhoutuneet aikamiespojat purjehtivat proomuaan Thamesin öljyisiä laineita, ja ampuvat isäpappansa maallisen jäännöksen raketilla (not with a whimper but a BANG) taivaan mustiin syvyyksiin laulaen täyttä kurkkua tuttua hymniä.

Graham Chapman kampitti Cambridgen haamuja laulamalla Jelusareminsa japanilaisittain. Sen itsekin levyttänyt Suloinen kuningas Billy soisi että siitä tulisi oma kansallislaulu Englannille, joka on uupunut veisaamaan turhanaikaista monarkkia ylistävää lastenrallatustaan.

Minä rakastan sitä.

perjantaina, tammikuuta 05, 2007

Oikotie ja itiöemiä

Ostoskadun sammuneet joulukellot ovat sumussa suuria sieniä, pahaenteisiä kuin Ambergrisin harmaalakit, kalmarikaupungin hiljaiset alkuasukit. Katukiveys irvistelee irtonaisena ja laattojen alla muljahtelee märkä. Etenen, en mieti lonkeroita maan sisällä, en etenkään Kluuvikadun alla vetistä untaan nukkuvaa nimetöntä olentoa.

Laakson mäessä päätä alkaa takoa trokee.

liha lihoa punovi
solu solmii säikehiä
valmistelee vaaksan luuta
ihon-ikuista enempi

liha lihoa punovi
veri virkkoo vierahia
ruumis ajaa ryskyellen
takoo tyhjästä tytärtä

keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007

Epätosi tammikuu

haikara lasista
valosta siivet
taivas lyötynä sinelmille

suonikieltä soi luuhius
syvään kumisee kimeä nahka

tänään yövieraana
talven talossa