Ketjusilmukka poskessa

Ei lävistystä ei. Ottivat hampaita.

Varmaan juontuu lapsuudesta, että viihdyn sairaaloissa ja operaatiohuoneissa. Kuolemankin keskellä. Antiseptinen rauha, kenkä- ja hiussuojat, kiihkoton puhe, kaikki sellainen.

Viihdyn myös paikallispuudutuksessa. Suolitähystys oli aikoinaan hyvin kiinnostava, vaikkakaan en älynnyt pyytää monitoria näkyviini. Oma suoli ruudussa! Mitä menetinkään. Kun sähkösilmä tökkäsi peräsuolen mutkaa tuntui tuttu juilahdus.

Nyt tyhjeni oikea poski, suun perällä lymyävät mädät pirulaiset. Halkiolakana, outo rituaalivaate levitettiin ylleni. Tarpeettoman suuri metallipiikki, natsitohtorin välinettä muistuttava, pusersi ylä- ja alaleukaan puuduttavaa. Kitalaki on aina ilkein. Sydän äityi jyskyttämään heti, adrenaliinin kiihdyttämä äkillinen rakastumisen ja kauhun tunne. Käytöstä poistuvat purimet halki poralla ja pihdeillä vääntäen rutisten ulos. Tällä kertaa en pyytänyt niitä muistoksi. Sitten ompeleet, sievät solmusilmukat poskeen. Kaksikymmentä minuuttia voisi kuluttaa hullumminkin.

French Canadian bean soup

Mieltäni piinaavat luotien rei'ittämän, tulehdus- ja morfiinihuuruissa hourivan gangsterin viimeiset sanat. Sairaalassa suhisee poliisin pikakirjoittajan kynä, ja kuulustelu liukuu oudoille urille. Eletään 30-lukua. Capone istuu Alcatrazissa. Murha Oy:n osakkeet ovat nousussa. Kymmenen vuoden päästä aletaan käymään toden teolla kauppaa heroiinilla.

Ne sanat. A boy has never wept nor dashed a thousand kim. Delirium, unen ja kuoleman logiikka. Vaikka käsitänkin, en silti käsitä.

Tuomet ja raskaat ihmiset

Se tuoksuhan ennen kaikkea huumaa pään.
Eikä se laventelinsininen edes tohdi vielä tulla.

Poskessa kasvavat karvat ottavat suunnan, kuin merivirta.
Poskipään alta korvan taa.
Tien tunnen vaikka unessani.

Taas ne puhuvat ulkona, höyhentakkiset.
Kuka minulle ne esittelisi.

Luonnottomuuden raskas lahja.
Teeskentelyn helmitiara.
Jotain, jota kantaa päivästä toiseen.

Kirkas valoneliö tuuletusparvekkeen ovessa

Tänään olen ajatellut uskovaisia ja hyötykasveja. Myös sitä, etten lue enää runoutta (tai oikeammin: luen, mutta vain yhtä kirjaa, tai rehellisesti sanoen pelkästään sen alaviitteitä). Hetken epäilen koko runousasian tarpeellisuutta. Sitten mieleeni tulvii tieto siitä kuinka Mustapäätä lukiessa pakahduttaa aina, muistan yhden lemmikeistäni oi ajan ihanimman ja vielä erään varhain kuolleen ystävän, kujalta vilahti sininen tyttö esiin, hän pojan kesiin jäi, jäi pojan kaikkiin kesiin.

Tämän jälkeen ajattelen sumusilmin Ritvalan Helkajuhlaa ja hereää helluntaita, aamussa kimmeltävää hämäläistä kylänraittia. Sisäinen kansallisromanttinen runotyttöni ei siis ole vieläkään kuollut. Mikään myrkky ei taida tehota.

Lattialta loukkaantuneesti mouruava skanneri kuulostaa kääpiökokoisen ruotsinlaivan koneistolta. Laite on selvästi minuun hermostunut, ja vilkuttelee vihreää kykloopinsilmäänsä säädyttömään tapaan. Kostoksi vedän johdon seinästä.

Kutuaika

Äkkiä muistan toukokuun yön kaksitoista vuotta sitten. Yön matalavetisen järven rannalla, hyytävän sumun ja myöhässä olevan kevään. Juoksin yöllä lepikkoa, risukkoa, tietty nuoruuden kivistyksen pakottamana muiden maatessa syvää untaan. Samassa ilma oli täynnä vesilintujen ja sammakoiden kiimaista huutoa; rantaniityn ylitse loikki kaksi jänistä hulluna rakkaudesta. Aamu vaaleni ja järvi huokaili sille.

Kun kirjoitan tätä, koen mykistävän uudelleenkoetun tunteen. En kerro tätä ensimmäistä kertaa sanoiksi, mutta en tiedä missä aiemmin, ja miten.

Toukokuu

Kirjoittamista piti harjoitella, mutta päiväkirjako tästä sitten kuitenkin? Piti kirjata olevaista maailmaa, sen ilmituloja, mutta niinkuin aina luotaan vain mieltäni. Kevyttä tunkkaisentuttua ja pimeää.

Minä olen käheä, vetelä ja sisältä suloisen kipeä. Olen yrittänyt soittaa sitä suohon, honteloa tuntua rinnan alassa, kevään kourimaa houreoloa. Olen nauranut, huutanut ja esittänyt älytöntä, toisaalla kunnollista rakasta raikasta rouvaa, ja kaiken aikaa kavahdellut salaa omasta hölmöydestäni.

Puissa on nyt suuret lehdet ja jokainen yö on toista valoisampi. Lokit huutavat minua ikkunoista.

Turuilla ja toreilla

Olimme hetken maailmalla. Se teki hyvää.

Hevoskastanjat kukkivat yllemme höytyviä ja auringonkultaa kun pyöräilimme sivujokea ylös. Siltojen alla oliivinläikehti vesi, rannassa söimme kiiluvin silmin kokonaisen sukukunnan sammakoita. Illalla koko kaupunki humaltui jalkapallosta.

Isolla kirkolla kävimme katsomassa heiluria. Demonstraatio oli juuri loppunut, ja kuparinhimmeä kuula huojui salaperäisenä. Näimme myös paljon kojeita: vaikkapa laitteen, jonka joku rakensi yli sata vuotta sitten laatiakseen revontulia. Ihmisjärjen luomat ovat kuin luonto itse: peloittavia ja kauniita.

Kukkulan kupeessa hostelli, siellä remontti ja hyttysiä. Puistossa leivoksia ja 1664:ää. Rautalintu lensi meidät kotiin aamun sarastaessa. Sydäntä hymyilytti.

Kotona vatsa ei nauranut, ja sydän hulvahti hieman kipeäksi taas. Se menee ohi, sanon itselleni, syksyllä viimeistään.

Kysymyksiä

Yöllä pääni halkeaa.

Milloin tietää mikä on tarpeeksi, kun liian ja tarpeeksin välillä on vain veteen vedetty viilto?

Milloin oppii ymmärtämään pätkittelevää alkuajatustaan, tulkitsemaan alitajun juoksutusta, kuuntelemaan ruumiinsa sähköttämiä rujoja viestejä?

Jos ei osaa lainkaan levätä, kenen syyksi se pannaan?

Jos kieltäytyy tarpeeksi monta kertaa, lakataanko silloin tyystin antamasta?

Koskella

Viime päivät olen kiivennyt vanhaa valimoa, vääntänyt silmuruuveja naskalilla hiiltyneisiin kattohirsiin neljän ja puolen metrin korkeudessa. Vanhat koneet vartioivat, räpyttelen nokea silmäripsistäni. Kerran täällä valettiin jyhkeitä kukkauurnia, hautapaasien sukuisia hinkaloita arvokkaille istutuksille, penkkejä puistoon kosken toiselle puolen. Nukun yöni patruunan talossa. Ajattelen ennen nukahtamista kuulemiani surullisia tarinoita, koristepuuseppien huolella veistämiä valumuotteja saunapuina.

Kankaan kaupunki. Piippujen yllä havisevat pumpulienkelien hiljaiset haamut. Kehruukoneen puolat, rivissä kilvetyt terässotilaat; nipuissa niisien siveät linnunsilmät joista lanka ei enää koskaan juokse. Ennen juoksi: tyyki tuhatmetreittäin, pilkullinen kretonki maailmalle vettä ja kiskoja myöten.

Nupulla

Pitäisi kirjoittaa lämpimästä ja tulesta. En usko vieläkään vuodenajan muuttumiseen sillä tiedän, että takatalven hallanmarjat vielä vihmovat taivaalta, johdattavat kansalaiset kohti tasaisen hyytävänä satavaa kesäkuuta. Nuha tekee kärsimättömäksi, tai oikeammin kärsivämmäksi.

Aurinko ryömi piiloon kuin kultainen etana jättäen taivaalle limavanansa kuultavan pastellispektrin. Kuusi ruskon edessä raskaine helmoineen, harteilla neulasista kiedottu repaleinen hartiahuivi suvaitsee kokeneen varieteetaiteilijattaren arvokkuudella ympärilleen tuhansina puhkeavia silmuja. Pian jokaisesta talon ikkunasta versoo sisään kukkiva puu.

Wikipedia Random Article Project: 1

Pendeford

Mitä muuta on Wolverhampton kuin Birminghamin äpäräsisarpuoli?
Ja mitä on Pendeford muuta kuin kysta Wolverhamptonin munasarjassa?

Nimesi on vanha, valtakuntaa vanhempi. Vilhelm ratsasti täällä, tuhannen vuotta sitten, merkitsi maan arvon tuomiopäivän kirjaansa (kaksikymmentä shillinkiä).

Lepraiset saivat verovapauden kun pohjoisessa sodittiin. Luostarisi peri
hetkeksi mies joka kaksinnaitti Henrik kahdeksannen ja Anna Bolenan.

Sinun ovat tuhottujen myllyjen varjot, kartanon männyt, leirintäalueen alla nukkuvat päätykolmioiden kaaret, nousevien koneiden haamut.


butter and cheese
hemp and flax
7 strykes of rye growing
12 strykes of barley growing
7 strykes of peas growing
8 strykes of oats growing
8 strykes of oats and barley
2 oxen
5 kine
2 twinters, 8 yearlings and 4 weaning calves
a horse
35 old sheep and 24 lambs
2 hogs and 2 shuttes
2 old pairs of wheels, 2 old tumbrils and an old wain and yokes, chains, harrows etc.
geese, ducks and hens.


Tämän laulun jätti jälkeensä John Bull vanhempi, muurari aikanaan.

Missä on nyt hän, missä ovat Unstan ja Goldwin, kanavassa elottomana kelluva konstaapeli Browne, missä Eddie, lentäjä-ässä - kenen muistoissa enää lentää ylpeä Defiant, sodan lintu, kanuunanruoka, tai Amy Johnson vielä hetken elävänä tummat kiharat lakin alta hulmuten?

Ympärilläsi aukeaa musta maa, jonka lävitse virtasi kerran Britannian uhkein hiilisuoni. Sinun maatasi laidunsi aikanaan muiden kreivikuntien pitkäsarvinen karja, tätä kanavien halkomaa maata, johon kuormahevosten vetämät saasteproomut ovat vuosia piirtäneet loputonta karttaansa.

Maata, jossa mahojen myrkkyhautojen päällä kohoavat kelmeät liikepuistot.

Vaaraa kokemassa

Tulin vaarojen keskeltä. En viittaa sotatoimialueeseen tai johonkin huonomaineiseen itäiseen kaupunginosaan, vaan kumpuaviin pinnanmuotoihin.

Oikeasta vaarasta, siitä turvan vastakohdasta en paljoakaan välitä. Osaan pelätä jäisellä mutkataipaleella henkilöautossa ja alikulkutunnelin pimeydessä. Hypätä huvikseen korkealta houkuttaa kuin kusiaisperäruiske tai Tommi Läntisen resitaali Kerimäen kirkossa. Elämä on minulle melko kallista, ja kuolemanvaaran mahdollisuus ei liekehdytä lain.

Ei-fyysinen vaaran aspekti minua kuitenkin kiehtoo. Riski, jossa alttiiksi ei aseteta ruumiutta, vaan itse henkilö. Maine ja uskottavuus - jotakin syötävää? -, noin esimerkiksi.

Ehkä liioittelen riskinottopuheilla. Jos ei ole mitä menettää. Luottamuksella ei saattaisi alkaa pelaamaan, vaan minkä sen tietää.

Kun välillä elettäväksi tarjotaan aikoja, jolloin vaara tuntuu kehystävän itseä tiheänä ja happamena kuin laskujuopuneen uni.

Jokin luontometafora tähän

Jos kevätaamuyössä tuntee äkkiä sydämessä viiltävän kaihon, ja orvon hontelouden polvissa, ja kenties vielä iiristen eteen laskeutuu katseen utuiseksi tekevä verho - syy voi olla suloisesti ilma-alaa myrkyttävä mustarastas.

Tai ainakin sen linnun olin kuulevinani, hämmästyttävällä voimalla ja volyymillä trillejään naksuttavan höyhenikkään musta-asuisen tyypin. Vaikka olenkin säälittävän kehno tunnistamaan tuollaisia öisiä laulajia.

Kun oli pieni, viisas ja onnellinen, lapsi siis, suhde luontoonkin oli mutkaton, aivan kadehdittavan suora. Kevätaurinko alkoi uuttaa pois ensimmäistä pälveä talon eteläseinältä ja minä odotin ja katselin, kyllä, katselin lumen sulamista enstex-haalareissa ja lentäjänlakissa, odotin kärsivällisesti vieraita joiden tiesin pian saapuvan (kaikkien omiin, tuttuihin paikkoihinsa): scillat, lumikellot, sinivuokot, muurahaiset. Ojien ja purojen rannoilla odotin kumissaappaissa sammakonkutua ja vihreää vaahtoa. Mökkilaiturilla konttausasennossa odotin hauenpoikasia, neonpunaisia vesipunkkeja, mittareita ja malluaisia. Jaksoin odottaa lokin munien kuoriutumista ja mustikoiden kypsymistä.

Suhde massaan, luonnon rakennusaineisiinkin oli. Mutaan, veteen, hiekkaan, lumeen, lehtiin, multaan, jäähän. Siihen tartuttiin, sitä muovattiin, se pirstottiin, siinä maattiin tai uitiin. Siihen painauduttiin koko fysiikan pituudelta, ja joskus sitä meni suuhunkin. Joskus hietarannalla se tulee vielä, kuivien ruokojen massa kevään vesirajassa, rannan muoto, tuntu ja haju. Tai loppusyksystä kaupungissa kun polkaisee kuivaksi härmistyneen lätäkkökuplan jääkannen riemullisesti rikki.

V. Alborg

Mikä sitten on suojakänni, kysyvät. Tänään ei haettu ainakaan sitä.

Otsalohko on vastaanottanut runsaasti ison tähden säteilyä ja nenänvarsi kesakoi. Humala on ollut ennen muuta kohtuullisen salliva ja viehkon rietas. Useamman päivän nautinnalla lienee osuutta.

Soitin itseni läkähdyksiin auringossa ja peukalosta tuli litra verta. Housuissa on tuttuun tapaan ruohoa, kassissa tunnistamattomaksi tallautuneita ruokatarvikkeita ja bonuksena pohjat jaloviinapullosta. Onneksi tämä tapahtuu vain kerran... ei, noin kaksi kertaa vuodessa. Likimäärin.